Verbit
Valitsin tarkasteltavaksi lähes kaikista kielistä löytyvän sanaluokan, verbit. Suomen kielessä lause jää vajaaksi, mikäli siitä puuttuu pääverbi, eli tyypillisesti tekemistä, olemista tai tapahtumista ilmaiseva sana. Lauseessa on aina yksi predikaatti eli persoonamuotoinen verbi. Poikkeuksena tulee mieleen uutistekstit, joissa verbin poisjättämistä voidaan käyttää tehokeinona. Esimerkiksi Helsingin Sanomien uutisoima vesivahinko Eerikinkadulla oli muodossaa: " Hotellissa vesikatastrofi Eerikinkadulla." Oppilaiden kanssa verbien tärkeyttä ja niiden tunnistamista voisi esimerkiksi lähestyä tehtävällä, jossa heidän pitäisi tarkastella lausetta ja valita siitä yksi sana, jota ilman lause ei toimi. Heidän pitäisi tietysti perustella valintansa. Tehtävässä lähdettäisiinkin pilkkomaan ja karsimaan valmista lausetta mahdollisimman tyngäksi ja yksinkertaiseksi säilyttäen sen silti kokonaisena.
Verbit taipuvat kuudessa eri persoonassa, joita kutsutaan yhteisnimikkeellä aktiivi. Aktiivi on mielestäni helppo tunnistaa ja muistaa, sillä se löytyy useista muistakin kielistä. Aktiivi jakaantuu siis kolmeen yksikön persoonaan ja kolmeen monikon persoonaan: minä, sinä, hän, me, te, he. Lisäksi useissa kielissä on myös ilman persoonaa oleva verbin passiivimuoto. Tähän huomauttaisin, että passiivimuotoinen verbi on puhekielessä usien lipsahtanut monikon 1. persoonan paikalle, jolloin kuulee sanottavan me tehdään, kun sen kuuluisi olla me teemme. Eniten hankaluuksia näistä tuottanee juuri passiivi.
Tärkeää verbien opettelussa koulussa on myös tempukset eli aikamuodot. Ne ovat preesens, imperfekti, perfekti ja pluskvamperfekti, joiden avulla pystyy ilmaisemaan milloin tekeminen on tapahtunut. Suomen kielessä käytetään myös futuuria eli tulevaisuuteen viittaavaa aikamuotoa, mutta sille ei ole omaa sanavartaloa, vaan futuuri muodostetaan tulla-, tai olla-verbin avulla. Perfektin ja pluskvamperfektin tunnistamisessa auttaa verbin edellä olevat apuverbit on ja oli.
Viimeinen verbien opetukseen liittyvä luokka on verbin tapaluokat eli modukset. Koulussa näistä tärkeimipinä näen indikatiivin eli todellisena tapahtuvan, konditionaalin eli epävarmana tapahtuvan ja imperatiivin eli käsky- tai kehotusmuodon. Indikatiivi on verbin oletusmuoto, joka tapahtuu ilman epäilystä. Oppilaiden ei tarvitse tunnistaa tätä luokkaa nimeltä. Konditionaali on helppo tunnistaa -isi päätteestä ja imperatiivi huutomerkistä. Nämä kaksi tapaluokkaa jäävät ehkä paremmin mieleen niiden helpohkon tunnistamissäännön ansiosta.
On tärkeää muistaa pysyä lasten ymmärryksen tasolla, kun puhutaan kieliopin termeistä. Vierasperäiset termit eivät jää helposti mieleen, joten niiden opettelu sellaisenaan ei mielestäni ole edes kaikissa tapauksissa validia. Hyvänä keinona on erilaiset muistisääntöinä toimivat rytmi- ja laululeikit, jotka parhaassa tapauksessa on oppilaiden itse kehittämiä.
Partikkelit
Jottei menisi liian helpoksi päätin ottaa haasteen tarkastelemalla taipumattomia partikkeleita, jotka jakautuvat koulun kieliopissa perinteisesti konjunktioihin, huudahdussanoihin ja aikaa, paikkaa tai määrää ilmaiseviin sanoihin. Tehdessämme ryhmätunnilla harjoitusta, jossa etsimme tekstistä adverbejä ja partikkeleita huomasin, kuinka hankalaa niitä on erottaa toisistaan. Tämä johtuu varmasti siitä, että ne usien esitellään saman sanaluokan alaisina erottamatta niitä toisistaan. Koulussa hyvä muistisääntö partikkelien löytämiseen on se, etteivät ne taivu. Mutta tässäkin on tietysti poikkeuksensa.
Ensimmäinen ja ehkä helpoiten tunnistettava partikkeliryhmä on rinnastus- ja alistuskonjunktiot. Ne opetellaan usein rimpsuina, jotka jäävät mieleen aikuisikään saakka. Ne tunnistaa virkeestä esimerkiksi pää- ja sivulauseita yhdistävinä sanoina. Käänteisesti voi miettiä virkkeen kahta lausetta, jotka yhdistyäkseen tarvitsevat jonkun sanan. Tämän voi tietysti kiertää käyttämällä lauseen vastikkeita, jotka tuovat taas uuden lusikan soppaan.
Erilaiset huudahdussanat ja voihkaukset kuuluvat siis myös partikkeleihin, sillä ne eivät taivu. Tämä on usien se ryhmä, jota ei tule ajatelleeksikaan. Erilaisten sarjakuvien ja kaunokirjallisuuden henkilöiden repliikeistä voi löytää näitä sanoja. Usien sanan perässä on lisäksi huutomerkki tai kysymysmerkki esim. Oho! tai Häh?
Yksi hyvä muistisääntö partikkelien löytämiseen on sijoittaa lauseen kaikki sanat nomineihin ja verbeihin. Ne, jotka jäävät jäljelle, ovat usein hankalilta tuntuvia partikkeleita. Helppo juttu. Vai onko?
